Pelkäisinkö pimeää?

Jonkun aikaa sitten olin tässä kotosalla ja sovittiin, että avustajani lähtee hoitamaan yhtä asiaa. Tämä nyt ei ollut mikään uusi juttu, sillä olen ollut yksin ennenkin. En kuitenkaan pärjäisi ilman 24/7 avustajaa, mutta pieniä aikoja uskallan olla itsekseni. Nyt kävi niin, että viisi minuuttia avustajan lähdettyä horjahdin jostain syystä pahasti sivulle. Niskassa kun ei ole juuri mitään lihaksia niin jouduin roikuttamaan päätäni erittäin epämukavasti.

Lopulta 20 minuutin via dolorosa tuntui ikuisuudelta ja siinä tuli ajateltua kaikenlaista. Mietin oliko tämä nyt tässä ja antaako niskanikamat lopullisesti periksi. Sitten kuitenkin selvisin tästäkin. Jälkeenpäin tuli murheellinen olo. Onko elämäni näin ohuesta langasta? Voinko enää jäädä minuutiksikaan yksin? Ajatuksista huolimatta ei tapahtumista jäänyt traumoja. Olen vaan ollut varovaisempi ja tarkempi. En voi kuitenkaan väittää etteikö tämä jättänyt jälkeä.

En pelkää pimeää enkä kuolemaa, sillä tiedän kaiken olevan vain energiaa.

And I felt myself going. I was in a great deal of pain. It was a very frightening experience I began to slip. I just started to feel myself going, and I remember trying to hold on “I’ll be ok, I’ll be ok” and it got to a point where I just couldn’t. And everything began to just become very quiet and I can remember with every ounce of strength I had, I wanted to say goodbye to my wife. It was important to me. And I did, I remember just turning my head and looking at her and saying: “I’m gonna die” “Goodbye Joan”, and I did… It was then that I experienced… experienced what we call a near death experience, for me there was nothing near about it, it was there. It was a total immersion in light, brightness, warmth, peace, security. I did not have an out-of-body-experience, I did not see my body or anyone about me… I just immediately went into this beautiful bright light. It’s difficult to describe, as a matter of fact it’s impossible to describe, verbally it cannot be expressed, it’s something which becomes you and you become it. I could say that I was peace, I was love, I was the brightness, it was part of me.

Tämän postauksen biisi on Anathema – Internal Landscapes

Mainokset

Muista minua

Tällainenkin sivu oli vielä olemassa. Päätin kaivaa sen naftaliinista. Paljon on tapahtunut vuoden 2017 aikana ja myöskin 2018 aikana. Kun tässä nyt kirjoittelee, huomaa, että viime postauksesta on jo 2 vuotta. Paljon on toki jo unohtunut.

Tyttäremme (jatkossa S) on nyt jo 4 vuotta ja henkinen kasvu on ollut mieletön. S ymmärtää ja ennen kaikkea muistaa asiat hämmästyttävän helposti. Häntä ei huijata. Täytyy varoa mitä sanoo, jatkossa, koska kaikki kuullaan. Hienoin juttu on tuo tilannetaju. S tajuaa yleensä missä mennään, joten ei tarvitse aina ohjailla. Tosin uhmaikä vaikuttaa ettei aina kuunnella mitä sanotaan.

S on tullut entistä tietoisemmaksi siitä, että vanhemmat eivät ole ns. ”tavallisia tallaajia”. Minä ja välillä vaimoni tarvitsemme ulkopuolista apua. S usein haluaakin auttaa meitä ja yleensä tietää kuinka toimia. S huomioi erilaisia paikkoja ja rakennuksia esim. missä on luiska mistä pääsisi pyörätuolilla. Muumimaailmassa käytyään S kertoi pitkän litanian mihin kohteisiin isä ja äiti pääsee ja mihin aikaan. Missään tapauksessa tarkoitus ei ole patistaa tytärtä auttamaan meitä, mutta jos hän itse haluaa avustaa niin se on ok.

Olemme nyt matkustelleet kolme pitempää matkaa vuoden 2017 alusta. Kaksi kertaa Thaimaassa ja toteutimme myös haaveemme Kaliforniasta. Mahtavia matkoja, joissa S pääsi toteuttamaan itseään hyvinkin. Huvipuistoja, uintia ja hampurilaisia; oli tyttö tyytyväinen. Pitemmät automatkat eivät tosin ole hänen juttunsa, mutta kukapa niistä pitää. S on nyt päässyt matkailun makuun ja koko ajan pitäisi olla menossa. Eurojackpot anyone?

Itselläni on sairaus edennyt. On paljon perusasioita mistä olen joutunut luopumaan. Synkimpinä päivinä ajattelen, että voisipa jättää tämän kaiken paskan. Toisaalta näitä päiviä on onneksi vähän. Olisi itsekästä luovuttaa. En elä elämääni yksin. Perhe on kuitenkin kaikki kaikessa ja haluan vielä taistella. Onneksi esim. matkustaminen onnistuu vielä. Se on tosiaan se koko perheen tärkeä harrastus.

Pahinta on kun puhekykyni heikkenee. Välillä olisi ihmisille paljon sanottavaa, mutta unohdan koko jutun. Minun on vaikea saada asiaani ymmärrettävästi esille. Sitten tilanne on awkward kun toinen ei ymmärrä tai kuule. Ajatus kyllä juoksee, mutta on pakahduttavaa pitää kaikki sisällään. Onneksi sosiaalinen media mahdollistaa hyvin kommunikoinnin, mutta ei se silti ole sama kuin kahvipöytäkeskustelut tai jutustelut pubissa. Harvoin kukaan jaksaa keskustella pitempään puhelinta tuijottaen. Kyllä, tunnen itseni usein yksinäiseksi. Päivän pelastaa edes yksi kiinnostunut ”mitä sulle kuuluu” -lausahdus. En haluaisi, että oletusarvoisesti minulla on kehityshäiriö kun puhuttaessa en välttämättä pysty vastaamaan. Olenko katkera? En voi niin sanoa, mutta välillä suru on ylitsepääsemätöntä.

Viimeinen positiivinen asia lopuksi: Heinäkuun roadtrip Ruotsiin ja Tanskaan piristää.

Ei tämän blogin tarkoitus ole kerätä säälipisteitä. Kerron ajatuksiani ja ne voi olla välillä myös synkempiä.

Tämän blogikirjoituksen biisi on Reijo Taipale – Muista minua.