Yhteenvetoa

Tapanamme on kirjoittaa vuosittain joulukirje – pieni yhteenveto – aina kuluneen vuoden tapahtumista ja lähettää se ystäville ja läheisille. Tässä siivu siitä hieman muokattuna ja enemmän omalta kantiltani.

Tuntuu, että elämä junnaa paikallaan. Viikot vierivät samalla rytmillä, mutta juuri ketään ei ehdi näkemään. Sitten vilkaisen Säveltä ja huomaan hänen taas viikossa kasvaneen hurjasti. Vuosi sitten hän höpötteli mitä sattuu, nyt lähes kaikessa alkaa olemaan jutun juurta. Taaperosta on tullut pieni ihmeellinen ihminen.

Kumma kun on sisälläkin säiden armoilla. – A.W. Yrjänä

Hyvää vuodessa on ollut, etten ole enää pahasti sairastellut – siis lääkekuurit ja muut oireilut ovat normaalin lapsiperheen isän määrissä. Mutta nyt tänä vuonna olen joutunut kohtaamaan tosi asian ja perussairauteni aiheuttaman etenemisen. Liikkuminen kylmässä on vaikeampaa ja tämä kylmyys rajoittaa jo sisällä kotioloissa. Kesä ei ollut erityisen lämmin ja muutaman harvan kerran oltiin koko perheellä puistoilemassa. Elämä muokkautuu sen mukaan, vaikka välillä vaimo ei jaksaisi ymmärtää. Kaikkein vaikeinta on ollut luopuminen. En taida olla päässyt yli siitä etten voi enää nauttia hyvästä ruoasta tai juomasta. Kynnys lähteä kavereiden kanssa baariin tai juhliin on kasvanut.

Ajattelimme, että lapsen kasvatuksessa kolme ensimmäistä vuotta ovat vaikeimmat fyysisesti. Totta se oli. Nyt tyttö on oppinut kuivaksi ja vain talvivaatteet vaativat todella apua. Uhmaiän ja vahvatahtoisen tytön kasvattaminen onkin ollut nyt viime kuukausina henkisesti ponnisteluja vaativaa, mutta ihanan haastavaa. Meidän pitää vain muistaa vetää yhtä köyttä eikä kiskoa eri suuntiin. Täytyy sanoa, että tytär osaa kyllä neuvotella. Kaikesta kuitenkin selvitään puheella (kiristyksellä ja lahjonnalla).

Matkustettiin kesällä Hollantiin ja Lontooseen. Hollannissa oltiin EM-kisamatkalla sähköpyörätuolisalibandyn merkeissä ja siitä jatkoimme meren alitse junalla Lontooseen. Hollannin osuudessa parasta olivat ystävät ja ihanat kisaturistit, mutta muuta mainittavaa siitä ei ole. Lontoo oli piristävä perhelomaviikko helteessä. Näimme kaikki pakolliset turistijutut ja nautimme puistoista koko perheenä. Saila matkusti aivan yksin (maajoukkueen kanssa) Venetsiaan keväällä ja syksyllä viikonlopuksi Tukholmaan. Pääsin toteuttamaan rauhassa isyyttä ja Saila-äiti sai ajatella vain itseään hetken.

Minulta loppuu työt tänä vuonna. Olen jo aloittanut työnhaun. Täytyy vain uskoa että tässä käy hyvin. Toisaalta työn löytäminen ei ole helppoa vaikeavammaiselle, vaikka osaamista ja työkokemusta onkin.

Harrastuksista salibandy on jäänyt taka-alalle. Pelasin SM-tasolla 19 kautta, voittanut 2 suomenmestaruutta ja lukuisia muita mitaleja. Ajattelin, että nyt riittää kun en enää pysty tai jaksa antaa 100% itsestäni tai vahvistamaan joukkuettani.

Käyn tyttären kanssa tennistunneilla, kun Saila hikoilee vielä säbän parissa. Joukkueen johtamisessa hänellä riittää aina puuhaa ja sitä Saila tekee iltaisin, kun minä ja tytär käymme läpi päivän tapahtumia ja on unilaulujen aika.

Edellisen vuoden tapaan antoisinta ovat olleet arjen antaman onnen lisäksi kulttuuririennot. Kumpikin on päässyt toteuttamaan omia juttujaan. Erityiset suuret kiitokset tyttäremme isovanhemmille, että olemme päässeet useaan tapahtumaan myös yhdessä.

Olemme myös tavanneet monia ihailemiamme henkilöitä. Sailan teiniunelma tavata Mariah Carey toteutui ja itse olen saanut arvostamastani henkilöstä jo ystävän. Se on minulle antanut hurjasti voimaa. Pystyn vielä tutustumaan uusiin ihmisiin. Olen siitä kiitollinen.

Tämän kirjoituksen biisi on Mira Luoti – Päästä irti.

Miks kaikki kaunis on niin naiivia?

Olen viime aikoina kyllästynyt kaikenlaiseen negatiiviseen kritiikkiin, vihapuheeseen tai mihin tahansa mollauksiin. En jaksa muuten ottaa kantaa onko tässä ja tässä asiassa kritiikki aiheellista vai ei.

Keskityn tässä nyt enemmän unielmiensa toteuttajiin esimerkiksi esiintyviin artisteihin. Saara Aallon esitykset X-Factorissa Briteissä saavat positiivista palautetta, mutta myös hirveästi lokaa. Myös Sara Forsbergista puhutaan paljon ilkeyksiä sekä kaikista jaretiihosista ym.

Jotta en antaisi itsestäni tekopyhää kuvaa niin on minullakin huonoja päiviä ja mollaan jotain tahoa. Ainakin itsekseni. Mutta olen ymmärtänyt jättää suurimmalta osin julkiset haukkumiset väliin. Olen tehnyt päätöksen etten ivaa kenenkään tärkeitä asioita, vaikken itse pitäisikään asiasta. Se on turhaa. Miksi toisen iloa pitäisi yrittää latistaa?

Onko lapsellista uskoa unelmiinsa? Kun niitä pääsee toteuttamaan, niin miksi meidän pitää siitä keksiä jotain negatiivista? Virheet ja epäonnet varmasti muistetaan. Menestyminen on upea juttu ja jos saavuttanut itse omalla työllä jonkun statuksen, niin on järjetöntä väheksyä sellaista.

Toki erilaisia mielipiteitä saa ja pitää olla, mutta negatiivisuus tuntuu vallitsevan. Toivoisin kannustavampaa ilmapiiriä.

Yritän kannustaa tytärtäni seuraamaan haaveitaan ja unelmiaan. Toivon, että hän yrittäisi tavoittaa niitä huolimatta siitä kuulostaako ne toisten mielestä lapsellisilta tai epärealistisilta.

Tämän kirjoituksen biisi on Eppu Normaali – Hipit rautaa.