Niin varjoisat veet…

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta, joka ei sinällään liity isyyteeni. En ole juuri puhunutkaan tästä julkisesti, mutta nyt on varmaan aika.

Eilen tuli 12 vuotta siitä kun veljeni Anssi lähti. Noinkin pitkän ajan päästä muistan päivän lähes kaikki yksityiskohdat. Oli maanantai…

Anssille oli tullut flunssa. Mies, joka ei koskaan sairastanut (perussairauttaan lukuun ottamatta) sai tuon perinteisen taudin. Hieman hän siinä yskiskeli, mutta jospa fysioterapeutti saisi limaa irrotettua keuhkoista. Lähdimme siis fysioterapiaan kuten normaalisti. Itselläni oli ollut hyvin ahdistava olo aamusta asti jostakin syystä.

Kesken oman fysioterapiani minulle tultiin sanomaan, että veljeni on mennyt käymään sairaalassa ambulanssilla. Siitä tiesin, että jotain vakavaa on meneillään. Oli kauhea fiilis viedä veljeni tyhjää sähköpyörätuolia kotiin samalla taksia. Kotona siskoni oli odottamassa ja siitä aloitimme piinaavan odotuksen. Siinä vaiheessa en vielä kuitenkaan osannut ajatella etten näkisi Anssia enää.

Hitaasti tuo aika kului eikä mitään osannut tehdä. Raastava epätietoisuus vaivasi odotellessamme jotain tietoa. Kun tilanne vain pitkittyi, aloin aavistella pahaa. Sitten puhelin soi… Äitini soitti ja kertoi siskolleni ettei veljemme ehkä enää tulisi kotiin. Siskoni itkuun purskahtamisesta tiesin, ettei nyt ole asiat ollenkaan hyvin. Maailmamme romahti, vaikka pieni toivon kipinä vielä oli jäljellä. Hetken kulutta kipinä hiipui, kun äiti soitti ja kertoi, että veli on poissa. Sen jälkeen pimeyden aalto pyyhkäisi ylitsemme ja vain itkimme.

Tuli aika lähteä katsomaan veljeä sairaalaan. Itse jäin kuitenkin kotiin, sillä en vain pystynyt. Sisareni lähti paikalle, joten jäin aivan yksin. En saa koskaan tietää teinkö virheen etten koskaan nähnyt Anssin ruumista. Kotona turtana yritin tehdä jotain. Avasin TV:n, mutta en nähnyt mitään. Pian suljin sen sillä minua alkoi kuvottaa. Lopulta odottelin vain kotiväkeä hiljaa paikallani pimeässä. Myöhemmin suru astui sisään asuntoomme täydellisesti kun muut saapuivat.

Muistan nukkuneeni yllättävän hyvin seuraavana yönä. Aamulla näin äidin kirjoittaman kirjeen kuolleelle pojalleen. Koskettava teksti kirvoitti surun hurjemmin esiin. Sitten en uskaltanut moneen yöhön nukkua yksin.  Aloin oireilla fyysisesti. Minua pelotti. Aloin pelätä kuolemaa, sillä sain rytmihäiriöita ja hengitysvaikeuksia. Pelotti, että lähden saman tien veljeni mukaan ja aiheutan muille lisää murhetta. Jouduin myöhemmin sairaalaan tarkkailuun. Siellä kuitenkin selvisi onneksi, että oireet ovat henkisestä tilasta johtuvia. Asian selviäminen helpotti hieman myös läheisteni tuskaa. Kuitenkaan en osannut kohdata ihmisiä.

Aika hieman kului ja alkoi hautajaisten järjestely. Jokunen rohkea uskaltautui käymään, ensimmäisenä bändikaverini isä. Meistä se oli upeaa. Myös toinen veljeni tuli Jyväskylästä ja oli myös korvaamaton apu hautajaisten järjestämisessä.

Hautajaiset pidettiin parin viikon päästä. Adagio soi kun arkku tuotiin sisään. Useampi ystävä ja sukulainen kävi jättämässä jäähyväisensä. Tässä kohtaa on aukko mitä itse sopersin arkulla. Tilaisuuden koskettavin hetki oli entisen musiikinopettajan Pasi Eskelisen tulkitsema tuttu Kari Rydmanin laulu. Sinä päivänä satoi ensilumi, joka suli pois illaksi.

Anssi kuljetettiin krematorioon ja hänen uurnansa on Hämeenkylän kirkkomaassa.

Hautajaisten jälkeen olo alkoi oudosti huojentumaan viimein siinä vaiheessa, kun laskimme uurnan maan lepoon äidin ja siskon kanssa. Pikku hiljaa aloin päästä elämään kiinni.

Tulevaisuutta ei voi ennustaa, enkä tuolloin voinut edes aavistaa mitä nyt on. Minulla on rakkaat vaimo ja tytär. Välillä käy mielessä, että kunpa pysyisin mahdollisimman kauan tyttäreni elämässä.

Tämän kirjoituksen kappale on Kari Rydman – Niin kaunis on maa.

Mainokset

2 kommenttia artikkeliin ”Niin varjoisat veet…

  1. Koskettava kirjoitus ja toivon todella, että pysyt pitkään niin tässä blogissa kuin kaikkien läheistesi elämässä!

  2. Tästä ”naapurihuoneesta” kirjoittelen – jotenkin se on helpompaa kuin puhuminen.. Oli kyllä koskettava kirjoitus veljesi poismenosta ja siitä miten vieläkin muistat sen niin tarkkaan monen vuoden jälkeen..
    Aika parantaa haavat, mutta muistot eivät häviä koskaan eikä ikäväkään kokonaan.. Mun äidin kuolemasta tulee parin viikon päästä 14 vuotta ja vieläkin ikävä iskee ajoittain kuin ”halolla päähän”! Lähinnä jouluisin ja pääsiäisen aikaan sekä näin syksyllä kun päivät ovat lyhyitä ja pimeää aikaa paljon. Onneksi ikävän kanssa on oppinut elämään eikä se ole koko ajan mielessä.

    Syksy vei myös mummoni lähes tasan vuosi sitten. Olimme jo suunnitelleet hänen 100v. syntymäpäiviään Imatralla, mutta ihan sinne asti mummo ei jaksanut, vaan syntymäpäivät muuttuivat sitten hautajaisiksi.. Mummoakin on toki kova ikävä välillä, mutta hänen poismenonsa jotenkin hyväksyy paljon paremmin, kun oli jo noinkin iäkäs ja saanut elää suht terveenä ja omassa kodissaan ihan loppuun asti.

    Sen sijaan työkaverimme Marjon kuolema oli mulle jotenkin tosi vaikea hyväksyä. Siitäkin tulee nyt marraskuussa 2 vuotta ja nyt vasta on alkanut helpottaa sen suhteen. Emme olleet Marjon kanssa mitään bestiksiä, vaikka hyvin tulimmekin toimeen, mutta silti Marjon äkillinen poismeno oli suuri järkytys mulle ja tuntui, etten meinaa millään päästä siitä yli.. No, onneksi aika on auttanut siinäkin, mutta kyllä mä edelleen häntä ajoittain kovasti kaipaan..

    Tulipas nyt melko synkkämielinen kommentti ja kirjoitus! Kaikesta huolimatta koitetaan nauttia tästä pimeästäkin ajasta ja poltellla paljon kynttilöitä ja ajatella positiivisesti. Ihanaa että sinulla ja minulla on kotona rakastava perhe, josta saa paljon iloa!

    Valoisia ajatuksia ja hyvää syksyn jatkoa! 🙂

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s